5.10.2001 | Ennakkopäätökset | Korkein oikeus

KKO:2001:99

Asiasanat: Yksityshenkilön velkajärjestely - Velkajärjestelyn este
Tapausvuosi: 2001
Antopäivä: 5.10.2001
Diaarinumero: S2000/116
Taltio: 2012
Esittelypäivä: 8.6.2001

A:n ja B:n vuonna 1986 aloittama liiketoiminta käsitti maahantuontia ja siihen liittyvää postimyyntiä. Toimintaa oli laajennettu sen ollessa vielä kannattavaa pankin antamalla velkarahoituksella. Liiketoimintaa oli jatkettu vielä muutama vuosi sen jälkeen kun se oli muuttunut kannattamattomaksi taloudellisen laman alettua 1990-luvun alussa. A ja B olivat aloittaneet saman pankin rahoituksen turvin vielä uuden liiketoiminnan, joka päättyi parin vuoden kuluttua konkurssiin. Yritysten veloista johtuvaa A:n ja B:n velkaantumista ei Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla pidetty ilmeisen kevytmielisenä.

VJL 10 § 7 kohta

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Asian käsittely Turunseudun käräjäoikeudessa

A ja B pyysivät maksukyvyttömyyteensä viitaten velkajärjestelyä 5.11.1998. Ennen asian ratkaisemista käräjäoikeus pyysi velkojien lausumat sekä määräsi selvittäjän laatimaan käräjäoikeudelle selvityksen velkajärjestelyn edellytyksistä ja mahdollisista esteistä.

Velkojista Merita Pankki Oyj jätti mahdollisen esteperusteen olemassaolon käräjäoikeuden harkintaan. Selvittäjän havaintojen vuoksi asiassa pidettiin suullinen istuntokäsittely, jossa velallisille varattiin tilaisuus lausua velkajärjestelyn edellytyksistä ja esille tulleista mahdollisista esteistä sekä myös mahdollisuus esittää erityisiä vastasyitä, jotka esteistä huolimatta oikeuttaisivat velkajärjestelyn myöntämiseen.

Kukaan velkojista ei saapunut istuntokäsittelyyn. A ja B katsoivat, että edellytykset velkajärjestelyn myöntämiseen olivat olemassa ja ettei velkajärjestelylle myöskään ollut esteitä.

Lisäksi he erityisinä vastasyinä vetosivat siihen, että he olivat liiketoiminnan epäonnistuttua ryhtyneet parantamaan velanhoitokykyään myymällä vapaaehtoisesti omakotitalonsa ja käyttämällä koko kauppahinnan velkojen maksuun. He olivat myös pienentäneet asuntomenojaan muuttamalla koko ajan pienempään ja halvempaan asuntoon. B oli lisäksi työllistänyt itsensä saamalla kokopäiväisen työn vuoden 1997 alusta. A oli niin ikään työskennellyt taloudellisen tilanteensa parantamiseksi ajamalla invataksin ajoluvan sekä olemalla linja-autonkuljettajan kurssilla. Velkojat eivät myöskään olleet suoranaisesti vastustaneet velkajärjestelyä, vaikka olivatkin jättäneet mahdolliset esteperusteet oikeuden harkintaan.

Velkajärjestelyn myöntämistä puoltavana seikkana oli huomioitava myös se, että luottojen otto oli tapahtunut koko ajan samasta pankista ja pankilla oli ollut mahdollisuus arvioida yritystoiminnan kannattavuutta luotottaessaan toimintaa. Velkajärjestelyn epääminen olisi myös kohtuutonta velallisten tulevaisuutta ajatellen, koska jatkuva ulosmittaus johtaa lisävelkaantumiseen. Velallisilla ei myöskään ollut kulutusluottoja. Velallisista riippumattomia syitä, jotka olivat aiheuttaneet velkaantumisen, olivat olleet odottamaton lama ja sen seurauksena tullut devalvaatio, mikä oli nostanut velkojen määrän huomattavaksi.

Käräjäoikeuden päätös 29.3.1999

Käräjäoikeus lausui, että A:n velkajärjestelyn piiriin kuuluvat velat ja vastuut olivat korkoineen ja kuluineen 4 474 936,16 markkaa, josta pääoman osuus oli 2 291 893,70 markkaa. B:n velkajärjestelyn piiriin kuuluvat velat ja vastuut olivat korkoineen ja kuluineen 1 115 586,91 markkaa, josta pääoman osuus oli 619 591,90 markkaa. A oli parhaillaan työttömänä. Hänellä ei ollut varsinaisia tuloja, vaan hän sai ainoastaan 300 markan arvoiseksi ilmoitettua työmarkkinatukea. B, joka oli koulutukseltaan merkonomi, puolestaan työskenteli osastosihteerinä ja ansaitsi bruttona 10 263 markkaa kuukaudessa. A:lla ja B:llä ei ollut mitään omaisuutta. Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 9 §:n perusteella sekä A:ta että B:tä oli pidettävä maksukyvyttöminä ja he kumpikin täyttivät velkajärjestelyn edellytykset. A:n 57 vuoden ikä huomioon ottaen oli todennäköistä, että hänen työllistymisensä oli joko mahdotonta taikka ainakin hyvin vaikeaa. Näin ollen velkajärjestely ei hänen osaltaan voinut estyä myöskään velkajärjestelylain 9 a §:n nojalla.

Jotta velkajärjestely voitaisiin myöntää, täytyi lisäksi tutkia, oliko olemassa velkajärjestelyn esteitä. Tältä osin oli huomattava seuraava.

Sekä A:n että B:n velkaantumisen pääasiallisena syynä oli tappiollinen yritystoiminta, joka oli päättynyt 8.2.1995. Suurin osa velallisten veloista oli syntynyt heidän harjoittamassaan yritystoiminnassa. A oli toiminut vastuunalaisena yhtiömiehenä Turusta olevassa X Ky:ssä, joka oli merkitty kaupparekisteriin 10.12.1986. B puolestaan oli toiminut kyseisen yhtiön äänettömänä yhtiömiehenä 20 000 markan panoksella. Yhtiösopimus oli allekirjoitettu 1.9.1986 ja kaupparekisteriin merkitty yhtiön toimiala oli ollut erilaisten teknokemiallisten sekä talous- ja sähköalan tuotteiden maahantuonti, kauppa ja valmistus.

A oli niin ikään toiminut vastuunalaisena yhtiömiehenä Liedossa olleessa Y Ky:ssä, joka oli merkitty kaupparekisteriin 5.12.1990. B taas oli toiminut yhtiön äänettömänä yhtiömiehenä 10 000 markan panoksella. Yhtiön yhtiösopimus oli allekirjoitettu 17.8.1990 ja 5.10.1990. Kaupparekisteriin merkitty yhtiön toimiala oli ollut kulutustavaroiden postimyynti. A:n ja B:n ilmoituksen mukaan yhtiö oli perustettu X Ky:n tuotteiden postimyyntiä varten.

A oli vielä toiminut toimitusjohtajana ja hallituksen ainoana varsinaisena jäsenenä Liedosta olleessa Z Oy:ssä, joka oli merkitty kaupparekisteriin 31.12.1992. B oli toiminut yhtiön hallituksen varajäsenenä. Yhtiö oli perustettu 1.12.1992. Kaupparekisteriin merkitty yhtiön toimiala oli ollut einesruokien valmistus, pakkaus ja myynti. Yhtiön osakepääoma oli ollut 15 000 markkaa. Yhtiön 15 osakkeesta A oli omistanut kahdeksan kappaletta ja B seitsemän kappaletta.

A ja B, jotka olivat avopuolisoita, olivat saaneet toimeentulonsa mainitusta yritystoiminnasta. Yritystoimintaa oli katsottava harjoitetun yhdessä ja B oli vastannut yhtiöiden kirjanpidosta. Kun harjoitettua liiketoimintaa tarkasteltiin yksityiskohtaisesti yhtiöittäin, oli havaittavissa seuraavaa.

X Ky:n tilinpäätökset oli laadittu aikaväliltä 1.9.1986 - 31.1.1997. Velkajärjestelyhakemukseen merkittyjen tietojen mukaan yhtiön toiminta oli lopetettu 28.7.1994. Selvittäjän esittämien tilinpäätöstietojen mukaan toiminta oli käytännössä kuitenkin päättynyt heti tilikauden 1.2.1993 - 31.1.1994 jälkeen. Yhtiö oli poistettu ALV-rekisteristä 1.1.1997 alkaen. Yhtiön purkamisesta oli tehty ilmoitus myös kaupparekisteriin, mutta sen käsittely oli rauennut 4.2.1997, koska yhtiöllä oli kuolettamattomia yrityskiinnityksiä. Yhtiö oli todettu varattomaksi 20.3.1996 toimitetussa ulosmittausyrityksessä.

Kerrotun perusteella toimintaa oli harjoitettu lähinnä seitsemän tilikauden ajan. Yhtiön oma pääoma oli ollut koko toiminta-ajan negatiivinen. Ensimmäisellä tilikaudella eli tilikaudella 1.9.1986 - 31.1.1988 oma pääoma oli ollut 65 000 markkaa negatiivinen. Vaikka toiminta käytännössä olikin ilmoitettu lopetetuksi 28.7.1994, oli tilinpäätöksiä tehty siten, että viimeinen oli laadittu tilikaudelta 1.2.1996 - 31.1.1997. Tällöin oma pääoma oli ollut 1 955 000 markkaa negatiivinen. Vieras pääoma oli samana aikana kehittynyt siten, että tilikaudella 1.9.1986 - 31.1.1988 vieraan pääoman määrä oli ollut 225 000 markkaa. Tämän jälkeen vieraan pääoman määrä oli tilikaudella 1.2.1989 - 31.1.1990 noussut 2 086 000 markkaan pysyen tämän jälkeisinä tilikausina noin kahden miljoonan markan tietämissä.

X Ky:n tilinpäätöstietojen mukaan yhtiön liikevaihto oli enimmillään ollut yhden tilikauden aikana 2 114 000 markkaa. Yhtiön vieras pääoma taas oli vastaavana aikana ollut 2086000 markkaa. Yhtiö oli tuottanut tilikaudella 1.9.1986 - 31.1.1988 voittoa 1 000 markkaa. Seuraavalla tilikaudella eli tilikaudella 1.2.1988 - 31.1.1989 voitto oli ollut 246000 markkaa. Tilikaudella 1.2.1989 - 31.1.1990 voitto oli ollut 25 000 markkaa ja tilikaudella 1.2.1990 - 31.1.1991 7 000 markkaa. Tämän jälkeen yhtiö oli tuottanut pelkkää tappiota. Tilikaudella 1.2.1991 - 31.1.1992 tappiota oli tullut 561 000 markkaa. Seuraavalla tilikaudella tappioksi oli muodostunut 294 000 markkaa. Tappio tilikaudelta 1.2.1993 - 31.1.1994 oli puolestaan ollut 156 000 markkaa. Seuraavina tilikausina tappio oli kahtena tilikautena ollut 120 000 markkaa ja viimeisenä tilikautena 8 000 markkaa.

Yhtiömiesten yksityisotot olivat kaikkina tilikausina ylittäneet yhtiön tuottaman voiton. Yksityisotot olivat tilikaudella 1.9.1986 - 31.1.1988 olleet 110 000 markkaa. Seuraavana tilikautena yhtiöstä oli otettu yksityisottoina 305 000 markkaa ja sitä seuraavana tilikautena 170 000 markkaa. Tilikaudella 1.2.1990 - 31.1.1991 yksityisotot olivat olleet 149 000 markkaa sekä sitä seuraavana 183 000 markkaa ynnä edelleen tilikaudella 1.2.1992 - 31.1.1993 94 000 markkaa. Tämän jälkeen yksityisotot olivat olleet 13 000 markkaa.

Kun verrattiin yhtiön toiminta-ajan tulosta ja yksityisottoja, oli havaittavissa, että koko toiminta-ajallaan X Ky oli tuottanut tappiota 980 000 markkaa. Tilinpäätöksistä ilmenevät yhtiömiesten yksityisotot puolestaan olivat koko yhtiön toiminta-ajalta olleet 1 050 000 markkaa. Käytännössä tilanne oli ollut se, että yksityisotot oli rahoitettu yhtiöllä olleella vieraalla pääomalla eli pankkilainalla. Kyseessä oli läpilainaukseen rinnastettava tilanne, kun yhtiöstä oli otettu ulos enemmän kuin yhtiö oli tuottanut voittoa.

Y Ky oli toiminut kuuden tilikauden ajan alkaen tilikaudella 17.8.1990 - 31.8.1991 ja päättyen velkajärjestelyhakemukseen merkittyjen tietojen mukaan 1.1.1996 eli tilikauden 1.9.1995 - 31.8.1996 aikana. Y Ky oli tuottanut koko ajan tappiota, jonka määrä toiminta-ajalta oli yhteensä 268 000 markkaa. Yhtiön oma pääoma oli niin ikään ollut koko ajan negatiivinen ollen viimeisellä tilikaudella 248 000 markkaa ja aloittavalla tilikaudella 120 000 markkaa negatiivinen. Yhtiön myyntikate ei ollut riittänyt kattamaan edes kiinteitä kuluja, vaan yhtiön käyttökate oli ollut koko ajan negatiivinen. Yhtiöstä ei ollut otettu yksityisottoja, vaan koko toiminta-aikana yhtiöön oli sijoitettu 10 000 markkaa enemmän kuin sieltä oli otettu. Y Ky:n liikevaihto oli yhden tilikauden aikana ollut suurimmillaan 404 000 markkaa. Käytännössä Y Ky:n toiminta oli kuitenkin päättynyt jo heti tilikauden 1.9.1991 - 31.8.1992 jälkeen. Yhtiö oli poistettu ALV-rekisteristä 1.1.1996 ja se oli merkitty kaupparekisteriin purkautuneeksi 19.7.1996. Yhtiö oli todettu varattomaksi 18.3.1998 toimitetussa ulosmittauksessa.

Z Oy:n osalta oli todettavissa, että yhtiön toiminta oli alkanut 1.2.1992 ja päättynyt 8.2.1995, jolloin yhtiö oli omasta hakemuksestaan asetettu konkurssiin. Tilinpäätöstietojen mukaan Z Oy oli tuottanut jatkuvasti tappiota ja sen oma pääoma oli koko yhtiön toiminta-ajan ollut negatiivinen. Yhtiön myyntikate ei ollut riittänyt edes palkkojen maksamiseen eikä muihin yhtiön kiinteisiin kuluihin, vaan yhtiön käyttökate oli ollut koko ajan negatiivinen. Yhtiössä oli velallisten lisäksi työskennellyt kaksi ulkopuolista vakituista työntekijää. Viimeisessä tilinpäätöksessä yhtiön oma pääoma oli ollut 453 000 markkaa negatiivinen ja yhtiöllä oli ollut vierasta pääomaa 564 000 markkaa. Tilikaudella 1.1. - 31.12.1994 maksetuista yhteensä noin 233 000 markan palkoista noin 115 000 markkaa oli maksettu osakkaille. Tilikaudella 1.12.1992 - 31.12.1993 maksetuista yhteensä noin 153 000 markan palkoista ei ollut saatu erittelyä, mutta velallisten ilmoituksen mukaan suhde ulkopuolisten työntekijöiden ja osakkaiden palkkojen välillä oli ollut sama kuin seuraavallakin tilikaudella.

Tilinpäätöstietojen mukaan Z Oy oli ollut siinä tilanteessa, että se olisi tullut asettaa selvitystilaan viimeistään 30.6.1995, jolloin tilikauden 1.1. - 31.12.1994 tilinpäätös olisi pitänyt yhtiökokouksessa viimeistään vahvistaa. Z Oy:n pesäluettelon mukaan yhtiön varat olivat olleet 61 407,98 markkaa ja velat 539 519,61 markkaa eli velat olivat olleet 478 111,63 markkaa varoja suuremmat. Velat olivat koostuneet palkkaveloista, joita oli ollut noin 36 000 markkaa, 61 000 markan veroveloista, 79 000 markan vakuutusmaksuveloista, 273 000 markan pankkiveloista, 18 000 markan vuokraveloista sekä 73 000 markan osto- ynnä muista veloista. Koska yhtiön varat eivät olleet riittäneet täydellisestä konkurssimenettelystä aiheutuviin kuluihin, oli konkurssimenettely määrätty 1.3.1995 raukeamaan varojen puutteessa. Yhtiö oli sen jälkeen todettu ainakin 10.3.1995, 30.3.1995 ja 18.5.1995 sekä 20.3.1996 toimitetuissa ulosmittausyrityksissä varattomaksi.

Kun tarkasteltiin velallisten yksittäisiä velkoja, oli huomattavissa, että velallisten suurimmat vastuut olivat syntyneet seuraavasti. Velalliset olivat vuona 1988 ottaneet 300000 markan asuntoluoton. Vuonna 1989 X Ky:lle oli otettu velkaa 600 000 markkaa ja vuonna 1990 1 900 000 markkaa. Tämän jälkeen suurimmat velat olivat Z Oy:lle vuonna 1993 otetut 200 000 markan pankkivelat. Asuntolaina oli otettu avopuolisoiden yhteisiin nimiin. Sitä oli asunnon myynnin jälkeen maksamatta enää 69 237 markkaa.

Kommandiittiyhtiöön liittyvien velkojen osalta oli todettava, että A oli vastuunalaisena yhtiömiehenä vastuussa yhtiössä harjoitetun liiketoiminnan veloista ja vastuista. B puolestaan oli 28.8.1986 sitoutunut vastuuseen X Ky:n luotollisesta shekkitilistä. Velan määrä oli 20.3.1989 tapahtuneen korotuksen jälkeen ollut 370 000 markkaa eikä velkaa ollut käytännössä lyhennetty, koska jäljellä oleva pääoma oli asian käsittelyhetkellä 369 945 markkaa. Saatava oli myös kasvanut korkoja niin, että se asian käsittelyhetkellä oli kokonaisuudessaan 627 354 markkaa.

Z Oy:n osalta A ja B olivat vuoden 1993 aikana sitoutuneet vastuuseen kolmesta pääomamääriltään 120 000 markan, 20 000 markan ja 60 000 markan määräisistä veloista, joita oli korkoineen maksamatta 360 927 markkaa. Verovelkaa A:lla oli noin 100 000 markkaa ja maksamattomia vakuutusmaksuja noin 30 000 markkaa. B:n verovelka taas oli 47 321 markkaa, joka oli muodostunut siten, että verottaja oli tulkinnut B:n X Ky:ssä äänettömänä yhtiömiehenä vuonna 1989 nostamat noin 110 000 markan yksityisotot tämän A:lta samaksi lahjaksi ja verottanut mainitun määrän lahjaverona.

Käräjäoikeus katsoi, että A:n ja B:n velkajärjestelylle oli olemassa yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10§:n 7 kohdassa tarkoitettu yleinen este ja että velkaantumista oli heidän kummankin osalta pidettävä ilmeisen kevytmielisenä.

X Ky:n liiketoiminta, jota kumpikin puolisoista oli yhdessä harjoittanut, oli perustunut täysin lainapääoman varaan. Yhtiön oman pääoman negatiivisuus oli kasvanut edellä kerrotulla tavalla. Vieraan pääoman määrä oli erittäin suuri ja sen suhde liikevaihtoon epäterve. Yksityisotot olivat kullakin tilikaudella ylittäneet voiton ja niitä oli nostettu yrityksestä myös silloin, kun yritys oli tuottanut tappiota. Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, että jo hyvin varhaisessa vaiheessa eli viimeistään tilikaudella 1.2.1989 - 31.1.1990, jolloin vieraan pääoman määrä oli noussut liikevaihdon suuruiseksi, velallisten oli täytynyt käsittää, etteivät he kykene maksamaan velkojaan, vaan liiketoiminnan harjoittamisesta aiheutuu velkojille lisää tappiota. Tästä huolimatta toimintaa oli jatkettu ja velkojille oli aiheutunut lisätappioita. Siihen nähden, että velalliset olivat käyttäneet yhtiöllä ollutta vierasta pääomaa yksityisottoihinsa läpilainaukseen rinnastettavalla tavalla, he olivat suhtautuneet välinpitämättömästi velkojien etuihin ja oikeuksiin. Tämä menettely oli pahentanut velkaantumista, koska yksityisottoihin otettu määrä oli ollut pois velkojen maksuun käytettävissä olevista varoista.

Y Ky:n toiminta, jota niin ikään oli harjoitettu kuuden tilikauden ajan, oli ollut koko ajan tappiollista. Tästä huolimatta toimintaa ei ollut lopetettu hyvissä ajoin. A ja B olivat vielä sen jälkeen, kun heille oli jo käynyt täysin selväksi, etteivät he kykene vastaamaan X Ky:n toiminnasta aiheutuneista veloistaan eivätkä muistakaan aiemmista veloistaan, sitoutuneet vuonna 1993 vastuuseen Z Oy:n toimintaan otetuista kolmesta yhteiseltä pääomamäärältään 200 000 markan luotosta, vaikka he olivat tienneet, ettei heillä lainannostovaiheessa ollut ollut minkäänlaista maksukykyä eikä vastuukykyä lainoihin nähden.

Velkojen perusteista ja syntyolosuhteista, velallisten tavasta hoitaa talouttaan ja muista seikoista voitiin näin päätellä todennäköiseksi, että velalliset olivat velkaantuneet ilmeisen kevytmielisesti ottaen huomioon se, minkälaista harkintaa heidän asemassaan olleilta henkilöiltä sellaisissa olosuhteissa kohtuudella oli voitu edellyttää.

A:n velkajärjestelylle oli myös velkajärjestelylain 10 §:n 3 kohdan tarkoittama este, koska A:lle oli jäänyt maksettavaksi huomattavat vero- ja vakuutusmaksuvelat elinkeinotoiminnasta, jossa oli laiminlyöty olennaisesti lakisääteisiä velvollisuuksia jättämällä kyseiset verot ja maksut maksamatta.

Velallisten esittämiä seikkoja ei ollut pidettävä sellaisina erityisinä vastasyinä, jotka esteistä huolimatta oikeuttaisivat velkajärjestelyn myöntämiseen. Kun muitakaan vastasyitä ei ollut esitetty, niin käräjäoikeus katsoi, ettei sen paremmin A:lle kuin B:llekään voitu myöntää velkajärjestelyä.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi sekä A:n että B:n velkajärjestelyhakemukset.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Hannu Karsio.

Turun hovioikeuden päätös 30.11.1999

A ja B valittivat hovioikeuteen ja toistivat velkajärjestelyhakemuksensa. Merita Pankki Oyj vaati valituksen hylkäämistä, koska velkajärjestelyn myöntämiselle velkaantumisen ilmeisen kevytmielisyyden vuoksi oli este ja koska valittajien esittämiä seikkoja ei ollut pidettävä erityisinä vastasyinä.

Hovioikeus lausui, että A:n ja B:n X Ky:ssä harjoittama aikaisemmin sinänsä kannattava liiketoiminta oli muuttunut niin, että liikevaihdon laskiessa ja oman pääoman negatiivisuuden lisääntyessä se oli vuosina 1991, 1992 ja 1993 päättyneinä tilikausina tullut ensin huonosti kannattavaksi ja sitten yhä pahemmin tappiolliseksi. Liikevaihto oli vuodesta 1993 alkaen romahtanut miltei olemattomaksi. A ja yhtiön puolesta myös yleistakaussitoumuksen antanut B olivat jatkaneet tappiolliseksi muodostunutta liiketoimintaansa, vaikka he olivat lyhyehkössä ajassa, osittain tosin myös heistä riippumattomista syistä, velkaantuneet lähinnä yhtiölle vuosina 1989 - 90 otetuista luotoista vastuukykyynsä nähden huomattavan suurilla määrillä.

He olivat vuodesta 1990 alkaen myös harjoittaneet liiketoimintaa Y Ky:n puitteissa, minkä yrityksen toiminta kuitenkin oli ollut kaiken aikaa tappiollista. Sanotusta negatiivisesta kehityksestä huolimatta he olivat aloittaneet 1.12.1992 Z Oy:n nimissä uuden liiketoiminnan kokonaan velkarahoituksella, yhteensä määrältään 200 000 markkaa, sellaisena aikana, että vallinneessa suhdannetilanteessa riski toiminnan taloudellisen kannattavuuden suhteen oli ollut arvioitava suureksi. Heidän oli täytynyt ymmärtää olemassaolevan velkaantumisensa pääomien määriin ja perittyihin korkokantoihin nähden olevansa jo tuolloin kykenemättömiä suoriutumaan veloistaan. Tässä tilanteessa he olivat uutta velkaa ottamalla velkaantuneet ilmeisen kevytmielisesti ottaen huomioon se, mitä heidän asemassaan olevalta henkilöltä mainitunlaisissa olosuhteissa kohtuudella oli voitu edellyttää.

Sanotuilla ja muutoin käräjäoikeuden mainitsemilla perusteilla hovioikeus päätyi samaan lopputulokseen kuin käräjäoikeus.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Heikki Särkilä (eri mieltä) ja Jorma Olli sekä ylimääräinen hovioikeudenneuvos Hannu Rimmanen. Esittelijä Marjukka Hulkkonen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausuma

Viskaali Marjukka Hulkkonen:

Hovioikeus lausunee perusteluinaan ja päätöslauselmanaan seuraavaa:

Velkaantumishistoria

A oli 1.9.1986 perustanut X Ky:n, jonka toimialana oli ollut teknokemiallisten sekä talous- ja sähköalan tuotteiden maahantuonti, kauppa ja valmistus. A ja B olivat valituksessaan lausuneet, että yhtiö oli neljällä ensimmäisellä tilikaudella tuottanut voittoa ja kysyntä oli ollut suurempaa kuin tarjonta. Tämän vuoksi ja koska ulkomailta tuotavat tavarat oli maksettava jo tilattaessa, toimintaa oli päätetty laajentaa ja käyttää siihen myös velkarahoitusta. Myynti oli kuitenkin 1990-luvulla pääosin laman takia romahtanut ja tavaravarastoa oli ollut pakko myydä alihintaan, jotta velkoja olisi saatu maksettua. Veloista selviytymistä olivat vaikeuttaneet myös Suomen markan kellutus, devalvaatio ja korkeat korot.

Kertomansa mukaan A ja B olivat kesällä 1992 todenneet X Ky:n samoin kuin Y Ky:n toiminnan käyneen kannattamattomaksi. Velkojen määrä oli ollut niin suuri, ettei siitä olisi pystynyt selviytymään palkkatuloilla, eikä heillä toisaalta silloisessa työllisyystilanteessa olisi ollut mahdollisuuksia edes saada työtä vieraan palveluksessa. Tämän vuoksi velkojapankin kanssa oli sovittu, että puolisoiden omistama omakotikiinteistö myydään velkojen suoritukseksi ja että A perustaa Z Oy -nimisen yrityksen, jonka tuloilla velkoja niin ikään pyritään hoitamaan. Pankki oli antanut uuden yhtiön käynnistämiseen luottoa 200 000 markkaa. Kesäkuussa 1994 pankki oli kuitenkin yllättäen ilmoittanut lopettavansa yhtiön rahoituksen ja irtisanonut kaikki luotot.

Arvio velkaantumisen luonteesta

Elinkeinon harjoittamiseen liittyi aina olennaisena osana yrittäjän riski. Elinkeinotoiminnan aloittaminen vaati yleensä suuria pääomia, erilaiset vakuudet olivat välttämättömiä, rahankäyttö ja velkaantuminen saattoivat tapahtua suurissa puitteissa ja tulevaisuuden ennakointi oli epävarmaa. Näin ollen elinkeinotoimintaan liittyvän velkaantumisen mahdollinen kevytmielisyys ei ollut yleensä yhtä selkeästi määriteltävissä kuin yksityistalouteen liittyvässä velkaantumisessa.

X Ky:n elinkeinotoiminta ei ollut ollut luonteeltaan sellaista, että se sinänsä olisi osoittanut harkitsemattomuutta tai kevytmielisyyttä. Voitiin arvioida, että yhtiön liiketoiminnan kehitysnäkymät olivat ennen laman alkamista olleet melko hyvät, eikä tässä vaiheessa velkarahoituksella tapahtunutta toiminnan laajentamista voitu pitää liiketaloudellisesti perusteettomana. Koska velkaluettelosta ei ilmennyt, kuinka paljon myönnetyistä luottolimiiteistä oli milloinkin tosiasiassa käytetty, velkaantumisen täsmällistä määrää kysymyksessä olevana ajanjaksona ei velkaluettelon perusteella ollut mahdollista todeta. Taseen 31.1.1990 mukaan vieraan pääoman määrä oli tilikauden päättyessä ollut 2 086 000 markkaa, josta pitkäaikaisen vieraan pääoman osuus oli ollut 719 086 markkaa. Mainitun velkaantumisen ei voitu katsoa olleen sellaisessa epäsuhteessa yhtiön toimintaan ja siihen liittyviin odotuksiin, että A:lla ja B:llä olisi ollut perusteltu syy uskoa, että yhtiö ei selviydy velvoitteistaan.

Velalliset olivat tehneet X Ky:stä käräjäoikeuden tuomiossa selostetut yksityisotot. Velalliset, jotka olivat työskennelleet yhtiössä täysipäiväisesti, eivät olleet nostaneet yhtiöstä palkkaa. Velalliset olivat lausuneet, että yksityisotot oli käytetty elinkustannuksiin ja vuonna 1988 myös omakotitalon kauppahinnan maksamiseen. Näin ollen, ottaen huomioon yksityisottojen tarkoitus ja niiden kohtuullinen määrä, yksityisotot eivät, vaikka niiden määrä olisi ylittänyt yhtiön tuottaman voiton, osoittaneet velkaantumisen olleen ilmeisen kevytmielistä.

Velalliset olivat aloittaneet Z Oy:n liiketoiminnan parantaakseen maksukykyään ja kyetäkseen hoitamaan velkojaan. Velkojapankki oli hyväksynyt tämän menettelyn. Näin ollen, ja koska Z Oy:n toimintaa varten otettuja uusia velkoja oli pidettävä tilanteeseen nähden kohtuullisina, uuden liiketoiminnan aloittaminen ei osoittanut velallisissa kevytmielisyyttä.

Sama pankki oli pääasiallisesti rahoittanut A:n ja B:n liiketoimintaa useiden vuosien ajan. Pankin oli näin ollen täytynyt tuntea yritysten taloudellinen tilanne hyvin. A ja B olivat lausuneet luottaneensa siihen, että kyseisen pankin pääkonttorin yritysosastolla oli ollut asiantuntemusta ja kokemusta arvioida luotonantamisen taloudellista perusteltavuutta. Hovioikeus todennee, että edellä mainitut seikat huomioon ottaen pankin vastuuta velkaantumisesta ei voitu täysin sulkea pois.

Edellä selostetuilla perusteilla oli katsottava, etteivät A ja B olleet yritystoiminnassaan velkaantuneet ilmeisen kevytmielisesti. Velkajärjestelylle ei siten ollut yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 7 kohdan estettä.

Lain 10 §:n 3 kohdan este

Lainkohdan mukaan velkajärjestely voitiin evätä, jos merkittävänä pidettävää velkaa oli syntynyt elinkeinotoiminnassa, jossa oli laiminlyöty olennaisesti lakisääteisiä velvollisuuksia. Lain esitöiden (HE 180/1996 vp, s. 34) mukaan laiminlyönnin olennaisuutta arvioitaessa tulisi kiinnittää huomiota sen laajuuteen ja merkittävyyteen. Velkajärjestely voisi estyä, jos laiminlyönnit olivat olleet suunnitelmallisia ja toistuvia ja laiminlyönneistä aiheutuneiden vahinkojen määrä oli ollut suuri.

Velkaluettelon mukaan A oli laiminlyönyt maksaa vuodelta 1993 olevan X Ky:n arvonlisäveron alkuperäiseltä määrältään 1 855 markkaa, vuosilta 1994 ja 1995 olevan Y Ky:n arvonlisäveron alkuperäiseltä märältään 6 876 markkaa ja vuodelta 1994 olevan YEL-vakuutusmaksun alkuperäiseltä määrältään 10 855 markkaa. Laiminlyönnit olivat olleet vähäisiä ja satunnaisia eikä niitä näin ollen voitu pitää olennaisina. A:n velkajärjestelylle ei siten ollut lain 10 §:n 3 kohdan estettä.

Näillä perusteilla hovioikeus kumonnee käräjäoikeuden päätöksen siltä osalta kuin A:n ja B:n velkajärjestelyhakemukset oli hylätty. Velkajärjestely sekä A:n että B:n hakemuksen perusteella määrättäneen aloitettavaksi. Asia palautettaneen tästä aiheutuvia toimenpiteitä varten Turunseudun käräjäoikeuteen, jonka tulee ottaa se omasta aloitteestaan käsiteltäväkseen ja siinä laillisesti menetellä.

Hovioikeudenneuvos Heikki Särkilä: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa. Yhteisessä valituksessaan he vaativat, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että heille myönnetään velkajärjestely.

Merita Pankki Oyj vastasi valitukseen ja vaati valituksen hylkäämistä.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 5.10.2001

Perustelut

Käräjäoikeuden päätöksestä ilmenevällä tavalla A ja B ovat maksukyvyttömiä ja heidän velkajärjestelylleen on olemassa yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 9 §:n 2 kohdassa tarkoitetut painavat perusteet.

Asiassa on ensisijaisesti kysymys siitä, ovatko A ja B yritystoiminnassaan tai muutoin velkaantuneet yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 7 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisen kevytmielisesti, ja siitä, onko A:n velkajärjestelylle sanotun pykälän 3 kohdan mukainen este.

Lain 10 §:n 7 kohdan este

Pääosa A:n ja B:n veloista on syntynyt X Ky:n liiketoimintaa harjoitettaessa. Yhtiö on perustettu 1.9.1986. Se on tuonut maahan teknokemiallisia sekä talous- ja sähköalan tuotteita, joita se on myynyt aluksi tukku- ja vähittäisliikkeille. Vuodesta 1990 alkaen tuotteita on myyty myös postimyynnillä. Tätä varten A on perustanut Y Ky:n, jonka toiminta on siten tukenut X Ky:n liiketoimintaa. Velkaantumiskehitystä arvioitaessa voidaan katsoa, että kyse on ollut samasta liiketoiminnasta.

A ja B ovat kertoneet, että X Ky:n liiketoiminta sujui alkuvuosina hyvin, minkä vuoksi sitä laajennettiin osin velkarahoituksella. Velkarahoitus oli tarpeen, koska tuotavat tavarat oli maksettava etukäteen. Tavaroiden menekki kuitenkin heikkeni ennalta arvaamattomasti 1990-luvun alussa alkaneen taloudellisen laman vuoksi ja toiminta kävi kannattamattomaksi. Sen vuoksi toiminta jouduttiin tosiasiallisesti lopettamaan kesällä 1992, vaikka sen jälkeen vielä mahdollisuuksien mukaan myytiin jäljellä olevia varastoja.

A:n ja B:n kertomaa tukevat yhtiön tilinpäätöksistä ilmi käyvät seikat. X Ky:n tilinpäätösten mukaan yhtiön toiminta on neljän ensimmäisen tilikauden osalta ollut voitollista. Tilinpäätöksistä ilmenee myös, että yhtiö on velkaantunut pääasiallisesti ennen taloudellisen laman alkamista niin, että 31.1.1990 päättyneellä tilikaudella yhtiön vieras pääoma on noussut noin 2 miljoonaan markkaan. Tuolloin yhtiön liikevaihto on ollut samansuuruinen. Vieraan pääoman määrä ei tämän jälkeen ole kasvanut, mutta yhtiön liikevaihto on 31.1.1991 päättyneen tilikauden jälkeen supistunut voimakkaasti.

X Ky on toiminnan alkuvuosina velkaantunut voimakkaasti. Velkarahoituksen käyttö toiminnassa ja sen laajentamisessa on ollut sinänsä liiketoiminnan luonteeseen sopivaa, koska tuotavat ja edelleen myytäviksi tarkoitetut tavarat oli maksettava etukäteen. Kun toiminta tässä vaiheessa on ollut kannattavaa, A ja B ovat voineet uskoa yhtiön toiminnan jatkuvan suotuisasti ja sen siten kykenevän suoriutumaan veloistaan. Näin ollen velkaantumisen ei voida katsoa olleen liiallista toiminnan laajuuteen ja niihin odotuksiin nähden, joita toiminnalle on tuolloin voitu perustellusti asettaa.

Toiminta on käynyt kannattamattomaksi 1990-luvun alussa alkaneen ennalta arvaamattoman taloudellisen laman vuoksi. Toimintaa on kuitenkin jatkettu vielä usean tilikauden ajan, mutta lähinnä vain varaston loppuun myymiseksi. Huomattavaa uutta velkaa ei tässä vaiheessa enää ole otettu. Varaston myynnin edistämiseksi käynnistetty Y Ky:n liiketoiminta on vain vähäisessä määrin lisännyt velkaantumista. Toiminnan jatkaminen ei siten ole merkittävästi lisännyt A:n ja B:n velkoja.

A ja B ovat työskennelleet täysipäiväisesti sanotussa liiketoiminnassa. He eivät ole nostaneet yhtiöistä palkkaa, mutta ovat ottaneet X Ky:stä yksityisottoina ensimmäisenä tilikautena yhteensä 110 000 markkaa, vuonna 1988 alkaneena tilikautena 305 000 markkaa, vuonna 1989 alkaneena tilikautena 170 000 markkaa sekä kahtena seuraavana tilikautena 149 000 ja 183 000 markkaa. Yksityisottoja on tehty vähäisemmässä määrin myös viimeksi mainitun tilikauden jälkeen.

A:n ja B:n yksityisotot ovat tosin ylittäneet yhtiön voiton ja niitä on jatkettu senkin jälkeen, kun toiminta on käynyt kannattamattomaksi. Yksityisotot on kuitenkin tehty A:n ja B:n toimeentulokustannuksia varten ja ne ovat olleet käyttötarkoitukseensa nähden määrältään kohtuullisia. Vuonna 1988 tehdyistä yksityisotoista 200 000 markkaa on selvitetty käytetyn omakotitalon ostoon. Omakotitalo on sittemmin myyty ja siitä saadut varat käytetty A:n ja B:n velkojen lyhentämiseen. Tämän vuoksi A:n ja B:n ei voida katsoa yksityisotoillaan kevytmielisesti lisänneen yhtiön velkaantumista.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei A:n ja B:n velkaantuminen tässä liiketoiminnassa osoita ilmeistä kevytmielisyyttä.

A ja B ovat edellä mainitun liiketoiminnan osoittauduttua kannattamattomaksi 1.12.1992 perustaneet Z Oy:n ja ryhtyneet harjoittamaan einesruokien valmistusta ja myyntiä. Toiminta on käynnistetty velkarahoituksella. Toiminta on loppunut 8.2.1995, jolloin yhtiö on asetettu konkurssiin.

A ja B ovat kertoneet, että tähän liiketoimintaan ryhdyttiin, koska he eivät nähneet mitään muuta mahdollisuutta itsensä työllistämiseen ja aikaisemmasta liiketoiminnasta olleiden velkojensa lyhentämiseen. Pankki, joka oli rahoittanut heidän aikaisempaa liiketoimintaansa, oli hyväksynyt heidän suunnitelmansa ja myöntänyt uuden liiketoiminnan käynnistämiseen 200 000 markan luoton. Kuitenkin ennen kuin toiminta oli muodostunut kannattavaksi pankki oli lopettanut rahoituksen, mikä oli johtanut toiminnan lopettamiseen.

Tuolloin vallinneet taloudelliset olosuhteet huomioon ottaen on uskottavaa, etteivät A ja B ole nähneet muita mahdollisuuksia yrittää parantaa velanhoitokykyään. Uusi liiketoiminta on käynnistetty A:n ja B:n liiketoimintaa aikaisemminkin rahoittaneen pankin rahoituksella. Uuden toiminnan käynnistämiseksi otetun rahoituksen määrää ei voida sinänsä pitää huomattavana. On ilmeistä, että pankki on katsonut uuden liiketoiminnan voivan muodostua kannattavaksi. Tähän nähden ja kun toiminnasta aiheutunut lisävelkaantuminen on pääasiallisesti kohdistunut sanottuun pankkiin, A:n ja B:n uuden yritystoiminnan aloittamisesta johtuvaa lisävelkaantumistakaan ei voida pitää ilmeisen kevytmielisenä ottaen huomioon sen, millaista harkintaa heidän asemassaan olleilta henkilöiltä noissa olosuhteissa on kohtuudella voitu edellyttää.

Näin ollen velkajärjestelylle ei ole yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 7 kohdassa säädettyä estettä.

Lain 10 §:n 3 kohdan este

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 3 kohdan mukaan velkajärjestely voidaan evätä, jos merkittävänä pidettävää velkaa on syntynyt elinkeinotoiminnassa, jossa on laiminlyöty olennaisesti lakisääteisiä velvollisuuksia. Lain esitöiden (HE 180/1996 vp s. 34) mukaan laiminlyönnin olennaisuutta arvioitaessa tulisi kiinnittää huomiota sen laajuuteen ja merkittävyyteen. Velkajärjestely voi estyä, jos laiminlyönnit ovat olleet suunnitelmallisia ja toistuvia ja laiminlyönneistä aiheutuneiden vahinkojen määrä on ollut suuri.

Velkaluettelon mukaan A on laiminlyönyt maksaa vuodelta 1993 olevan X Ky:n arvonlisäveron alkuperäiseltä määrältään 1 855 markkaa, Y Ky:n vuosilta 1994 ja 1995 olevan arvonlisäveron alkuperäiseltä määrältään 6 876 markkaa ja vuodelta 1994 olevan YEL-vakuutusmaksun alkuperäiseltä määrältään 10 855 markkaa. Laiminlyönnit ovat olleet satunnaisia ja verrattain vähäisiä. Muiden velkoina olevien verojen ja maksujen laiminlyöntiä ei voida pitää elinkeinotoiminnassa tapahtuneena lakisääteisten velvollisuuksien laiminlyöntinä. A:n velkajärjestelylle ei siten ole myöskään lain 10 §:n 3 kohdassa säädettyä estettä.

Päätöslauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset kumotaan. Asia palautetaan Turunseudun käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa se velkajärjestelyn aloittamiseksi uudelleen käsiteltäväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Markku Arponen, Pertti Välimäki, Pasi Aarnio ja Mikko Könkkölä. Esittelijä Lea Nousiainen.